Nythän se on ollut reilu vuosi kirjoittamatta. Aattelin alottaa uudestaan. En tiiä onnistuuko tää, lukeeko tätä kukaan, kiinnostaako ketään, meneekö kaupaksi. Ei se haittaa, tää voi olla mun päiväkirja, paikka purkaa ajatuksia. Niitä kun on paljon. Enkä ees tiiä, haluunko mainostaa tätä missään. Jos joku mun vanhoista lukijoista (niitä kun on jäänyt jopa viisi) sattuu tämän lukemaan, nii jättäkäähän viesti! :)
Lueskelin noita vanhoja postauksia. Mulle tuli jotenkin haikee mieli. On se surullista, miten nopeesti ihmiset muuttuu. Minäkin. Ja parin vuoden päästä mietin itteäni tän ikäsenä varmaan taas ihan kokemattomaksi ipanaksi. Niin tää elämä menee. Mutta eletään hetki kerrallaan, turha sitä on koko ajan haikailla menneiden perään vaikka muistot ihania onkin tai miettiä tulevaa liikaa.
Kun tässä on sen verran muututtu, aattelin esitellä itseni uudestaan, vaikka oon sen jo kerran tehnyt.
Olen Sara, kaksi ja puoli vuotta Saksassa asustellut tytteli.
Eläinrakkaus ei ole kadonnut yhtään minnekkään, ihana koirulini mulla vieläkin on. Ainiin, hyvää synttäriä Happy, 5-vuotias.
 |
| Sara 9,5 vuotta, Happy 8 viikkoa Sara 14,5 vuotta, Happy 5 vuotta |
Haikailen kissojen perään. (ja vaikka minkä muun perään, mutta jos vaan sanottais että eläintarhaa toivoisin itselleni) Niitä kehrääjiä mulla on erityisesti kauhee ikävä, Suomessa kun oli neljä sellaista. Valitettavasti ei onnistu tässä elämäntilanteessa, kun matkustellaan niin paljon. Koiran kun voi ottaa mukaan (.."onneks Happy on ajokoira, sanoi siskoni viisi vuotta sitten, kun viihtyy niin hyvin autossa"), kissat ei oikeen voi ajella mukana Euroopan halki. Voihan sitä poikkeuksia olla, mutta ainakin meidän kissat autossa pitivät sellaista konserttia että huhhuh, sellaista kun kuuntelisi kolme päivää matkalla Suomeen + oksennukset ja kakat, niin ei kiitos. Pysytään koirissa.
 |
| Minä ja kisulini Melody vuonna 2011 (11-vuotiaana) kesällä. Huomaa muuten, että oonpa lihonnu tosta… no puhutaan siitä joskus toiste. |
Mutta kun oikein kinuin vaikka mitä elukoita, äiti vihdoin suostui MARSUIHIN. Oon nyt kovasti lukenut tietoa niistä, että varmasti osaan hoitaa. Ja marsut on helppo viedä hoitoon vaikka kaverille kun matkustellaan, pikkusiskolleni ilmoittautuikin jo kaksi innokasta marsunhoitajaa vapaaehtoiseksi.
Mutta marsutytöt tulee vasta kesäloman jälkeen, ettei kenenkään tarvii niitä hoitaa kun Suomessa ollaan.
Musikaallisuutta löytyy, tykkään lauleskella, lalalalaa (itsekseni tosin), soitan viulua, ja mietin pianonsoiton aloittamista. Ilmoittauiduin jo, mutta alkoin epäröimään, kun en ole varma riittääkö sittenkään aikaa siihen. Koulu kun vie niin paljon.. ja jos vielä marsuja tulee, niin nekin tarvii seuraa ja tekemistä iha niin kuin koirulinikin. Mutta onneksi sinne ei ole pakko mennä, katsotaan sitten.
No mutta millainen ihminen olen?
Saatan olla vähän introvertti, en oikeastaan tiiä, hiljainen tyttö, joka Saksassa on löytänyt uuden ominaisuuden itsestään - ujous. Tämä ihana piirre taitaakin löytyä monista suomalaisista. En uskalla kovasti saksaa puhua, tunneilla vie kovasti rohkeuttaa ponkaista se käsi ylös koulussa, ja kavereita - no niitä on vaikea saada. Onneksi mulla on muutama ihana kaveri, ja oon kiitollinen ja iloinen niistä :) kiitos! Mut Suomessa olin aina tutuissa piireissä, tuttujen kavereiden kanssa, tutut naamat, tutut maisemat… ei siinä ehtinyt ujostella. Saksalaisiin verrattuna oon ihan tosi ujo, ehkä suomalaisiin en, enpä tiiä.
Suomen kielellä tutustun paljon helpommin ihmisiin kuin saksaksi, mut kai se ymmärrettävääkin on.
Tykkään, tai ainakin ennen tykkäsin kirjotella, nykyään se on jäänyt vähäseksi ja ehkä siksikin tää blogi on ihan hyvä juttu mulle.
Musiikkimakuni on aika suomalainen, tykkään itteasiassa suomalaisesta popista eniten, ja mun suosikkilaulajani on Juha Tapio. Tiedän, ettei moni nuori sitä fanita ja kysytkin varmaan miksi minä?
No, hänen laulun sanoillaan on merkitystä. Niissä on tarina, ne koskettaa, osaan voin samaistua. Ne ei herätä minussa vihaa tai kostonhalua, kateutta tai katkeruutta tai mitään negatiivistä, vaan saa mun miettimään, iloiseksi, koskettaa, ehkä välillä herättää sitä haikeutta. Arvostan häntä kovin, hieno sanoittaja ja muusikko, hyvä esikuva! :) Toki tykkään muistakin artisteista, mut Juha on ykkönen.
Tässä vielä faktoja minusta, jos joku on tänne asti jaksanu lukea:
Nimeni on Sara
Ikäni on 14, -99, täytän joulukuussa 15
Pituus on 163cm, tiiättekö mikä ärsyttää, oon kasvanut yhden senttimetrin viimesen kolmen vuoden aikana. Siihen loppu Saran kasvut. En kasvanu äitiä pidemmäks. Tää on väärin.
Asun Saksassa, Ulmissa
Osaan kieliä English, Deutsch ja suomi
+ vähän ruotsia ja espanjaa
Harrastuksiini kuuluu viulunsoitto
Vähän luonteestani ja elämäntilanteestani: En ole kovinkaan sosiaalinen mutta viihdyn kyllä myös ihmisten ilmoilla. Vähän ujo. Haavelija välillä, joskus mietin kokonaisia tarinoita päässäni tai ajatukset kulkee ja kulkee eikä jätä rauhaan, tänne tuun siis purkamaan niitä. Tykkään sekä luonnosta että kaupungeista, mut ehkä luonnon hiljaisuus, rauha, tuoksu ja kauneus voittaa, vaikka kaupungeissakin on oma viehätyksensäkin. En keksi, mitä kirjotan tähän… no oon kyllä aika kiltti. Tai miten nyt kiltti määritellään, jos se riittää ettei kiinnosta perjantaipaardit, alkoholi muutenkaan, tupakat tai muut typeryydet, mua kiinnosta muut asiat. Elämä on musta ihan kivaa tällä hetkellä, mut tietenkin mulla on vaikeita aikoja ollu ja varmasti tulee vielä tulemaan. Asioiden on tapana järjestyä kuitenkin lopulta. Olkaa kärsivällisiä :) Pärjäilen ihan hyvin koulussa.
Tää on nykyään aika massaa kirjoittaa blogia. Mut onhan tää hyvä paikka jakaa ajatuksiaan, muutenhan ne kaikki jää vaan omaan pääkoppaani. Toivottavasti jotakuta ne kiinnostaa. Ainiin, en ollut jakamassa tätä. Ehkä joskus.
No mutta koska tuun kirjoittamaan? Viimeksihän se oli tosi epäsäännöllistä ja loppui melkein samantien. No mä kirjoitan, kun on ajatuksia, kun on jotain josta kirjoittaa. Oli ne sitten tapahtumia, syviä mietteitä, tai kertomuksia musta. Aattelin, et saattaisin tarinoitakin kirjoittaa tänne jos joskus vaan saan aikaseks. Eli kirjotan kun on aihetta. En siis voi luvata "kirjotan kerran viikossa", ja eihän se kannatakkaa. Kuka jaksaa lukea väkisin kirjotettua tekstiä?
Enkä aio poista noita vanhoja postauksia, mukava niitä on lukea ja muistella. Niinkuin lukis vanhaa päiväkirjaa.
Respektiä sulle jos jaksoit lukea musta näinkin paljon. Ittestään on välillä vähän outo kertoa. Tunnenkohan itseni kauhean hyvin? Ehkä mulla on tutustumisvaihe vielä menossa.
Nyt oon ylpeä itsestäni ku jaksoin kirjottaa tän, niin kauan oon sitä miettinyt. Adios, bis nächste mal, see you soon. (toivottavasti, hoffentlich)
